Moikka lukijat! Se olen taas minä, Owwie! (Ylläri..) Tiesittekö, että tällaisten alkusanojen kirjoittaminen on mielestäni tavattoman hauskaa, mutta niiden lukeminen on aina syvältä. Lisäksi mietin aina osaa kirjoittaessani, että "no tästäpä laitankin alkutekstiin ja tästä" mutten ikinä muista niitä juttuja tai pidä niitä myöhemmin merkittävänä... Olen lukenut paljon alkusanoja Suomeen palaamiseni jälkeen, sillä selkäni on mennyt jotenkin rikki (ja joudun syömään rumia lääkkeitä, jotka äitini fysioterapeutti miesystävä osti), enkä ole pystynyt oikein istumaan tai kävelemään tai mitään-> olen makoillut paljon -> olen lueskellut paljon (lähinnä sarjakuvia, hah! vanhoja mangoja joita joskus hankiskelin kiitettävästi ja sitten yhtä hypertylsää jonnekin 1800-luvulle sijoittuvaa romaania, jonka lainasin tätini kirjahyllystä ranskasta, mitä oikein ajattelin!?) -> olen lueskellut marginaaleja ja alkusanoja ja muita juttuja muchos. Yleensä en lue niitä, koska kuten aiemmin sanoinkin jo, ne on syvältä, mutta nähtävästi rumat kipulääkkeet luovat uusia intressejä ihmisen mieleen... Tässä selitys kuitenkin sille, miksi tämä alkutekstitys on tässä osassa näin pitkä :D Olen innostunut. Selkäkipuni ovat myös syy sille, miksi tämä osa ilmestyi myöhemmin kuin olin suunnitellut: en ole pystynyt istumaan datailemassa kovien tuskieni vuoksi :'( ! Mutta nyt on alkanut helpottaa :D Mutta niin, itse osasta... Minulla oli vaikeusia, kun aloitin tämän, muistan sen hyvin! Minusta tuntuu, että menneisyyden kuvat ottanut minäni ei koskaan ajattele yksiin nykyisyyden minäni kanssa, joka kirjoittaa tekstit. Valtava määrä kuvia jää aina poiskin vaikka aiemmin olin varma, että ne on pakko olla osassa. Joskus mietin, että voin tehdä niistä ekstran, koska siellä on joitain hauskoja kommelluksiakin joukossa. Mutta vaikeudet kirjoittaa näyttävät jatkuvan yhä nyt (kun olen puolivälissä kirjoittamassa). Toivottavasti se ei näy... Toivottavasti ette huomaa, kun näin avoimesti paljastin itseni :D En oikein vain tunnu keksivän mitä ja miten kirjoittaisin... huoh... Ompa hillittömän pitkä teksti muuten! Minusta tämä osa on liikuttava (tai miten liikuttavaa O'Boy -tasolla mikään voi olla...) tai siis tykkään kohdasta, jossa Ansku lupaa jotain (*trying to avoid spoiling*). Se oli ainakin päässäni tosi hieno kohtaus mmmmh (L). Oooo, toivottavasti ette löydä muuten  tuota yhtä katto failia :F Unohtakaa, että puhuin edes moisesta... Älkää ryhtykö etsimään! AH! Voi! Voi sohdsodsgå! Vihko mihin kirjoitin ylös simien luonteet ja nimet yms. on kadonnut! Nyt joudun muistelemaan ja keksimään kunnes se löytyy... Olen kovin pahoillani lapset :( Osan lopetus... Olisin halunnut lopettaa sen aikaisemmin, mutta päätin pitkittää sitä, koska tuo loppu oli loppumaisempi kuin kohta, jossa ensiksi meinasin lopettaa :D Uskon, että jaksatte silti lukea tämän osan vaivatta. Aluksi olin varma mitä laitan osan otsikoksi, mutta nyt jouduinkin mietiskelemään. Tyhmää. No, alkahaahan tekin kuitenkin lukea osaa, jotka päädyitte ensin lukemaan tämän ylipitkän sepustuksen ;)

Ansku O'Boyn elämä oli yhtä makeaa kuin sukunimensä. Hänen vanhempansa olivat hyvin lepsuja ainoaa tytärtään kohtaan, eikä Anskun tarvinnut tehdä kotitöitä ja hän sai aina mitä halusi. Hänen suosikkipuuhaansa oli leikkiä palikoilla aina, kun joku mainitsi sängyn petaamisen tai roskien viemisen. Myödemmin hänelle oli vähällä kehittyä pakko-oireinen häiriö ryhtä rakentamaan lähimpänä olevista esineistä torneja aina, kun kuuli sanan "sänky" tai "roska".

Koulussakin Ansku viihtyi hyvin. Hän oli kelvollinen oppilas, joissain aineissa hyvinkin etevä ja hänellä oli oma mukava jengi, jonka kanssa pyöri välitunnit. Ainoa ihminen, joka ei olisi halunnut nähdä hänen iloista naamaansa oli koulubussin kuski, joka ei voinut sietää Anskun tapaa liimata purukumeja bussin penkkien alle.

"Ei! Et tule ennen, kun olet sylkenyt sen!" hän melkein karjui Anskun ilmestyessä taas auton oville iloisesti mässyttäen.

Ainoalla lapsella oli luonnollisesti myös vanhempiensa jakamaton huomio.

Jihuu. Siinä sitä pyöritään! En kuvailisi tätä kaikkea näin monella kuvalla jos...

... asioihin ei olisi tulossa sitä pientä kaiken muuttavaa myttyä, joka yleisemmin tunnetaan nimellä "uusi vauva". Doriksen raskauden laskettu päivä oli koittanut ja Ansku oli innoissaan ottanut asiakseen vartavasten odottaa syntymistä. Jake oli aluksi odotellut hänen kanssaan, mutta oli väsyneenä lopulta vetäytynyt pehkuihin.

"Kulta, kello on jo kaksi yöllä. Sinulla on kouluakin huomenna... Pitäisiköhän sinun käydä jo nukkumaan?" Doris kysyi johdattelevasti Anskulta.

"Ei minua vielä väsytä. Ja haluan odottaa, että vauva syntyy", Ansku totesi painokkaasti.

Dorikselle juolahti mieleen, että olisi otollinen aika käydä hänen tyttärensä kanssa nyt keskustelu, jota hän oli jo kauan suunnitellut.

"Tiesitkö, että joskus, kun vaimot ovat hyvin... mukavuudenhaluisia, he tarvitsevat enemmän kuin yhden miehen huomiota?" Doris kysäisi vakavana. Ansku ei ymmärtänyt ollenkaan mitä äiti yht'äkkiä oikein selitti.

"Tarkoitan vain", Doris jatkoi nähtyään Anskun hölmistyneen ilmeen, "että Jake ei ole sinun... ei ole sinun oikea isäsi."

"Mitääh? Isi on isi, vaikka voissa paistaisi. Oletko sekaisin?" Ansku kimitti. Hän ei tosiaankaan tajunnut nyt mistä oli kyse.

Doris huokaisi. Tämä oli vaikeaampaa selittää lapselle, kuin hän oli kuvitellut.

Hän veti Anskun kainaloonsa.

"Et nyt ehkä ymmärrä, mutta myöhemmin varmasti. Mutta Sinun on muistettava, että tämä on sinun ja äidin välinen salaisuus. Tästä ei saa koskaan kertoa kellekään, etenkään isille", hän sanoi. "Ja kun ymmärrät joskus, sinun on muistettava, että isi rakastaa sinua kaikesta huolimatta", hän jatkoi ja lisäsi vielä: "Lähinnä, koska ei tiedä tätä salaisuutta..."

Ansku naurahti hämillään.

"Selvä... Eli isi rakastaa minua, mutta ei enää, jos saa kuulla salaisuuden, että vaimot tarvitsevat paljon miehiä?" hän yritti summata. "Kamalaa! En kerro taatusti ikinä!" hän kauhistui kuvitellen, miten Jake ei enää pitäisikään hänestä ja komentaisi julmasti kotitöihin.

"Kutakuinkin", Doris hymyili. "Mutta nyt minä menen käymään vessassa." Hänestä tuntui, että hän joutuisi vielä monta kertaa selittämään totuuden Anskulle uudelleen. Hän ei halunnut lapsen elävän valheessa.

Juuri, kun Doris ehti vetäistä pöntön, hän tunsi synnytyksen alkavan.

"Nyt Ansku missaa parhaat palat", olivat hänen viimeiset ajatuksensa ennen vanhan ilmestymistä maailmaan.

Pieni punahiuksinen tyttö syntyi vängästi seinän kautta kierteellä, kuin koripallo konsanaan. Jake halusi ehdottomasti nimetä lapsesta Julskun ja Julsku hänestä tuli.

Ja tässä vielä vähän lähikuvaa!

Synnytksen jälkeen Doris palasi kiireenvilkkaa töihin. Ylennyksenkiilto silmissään hän kävi törkeästi Jaken työkaverin kimppuun simurilla anastaakseen tältä tarvitsemiaan taitopisteitä.

"Mikä tuo on?" Doris kiinnitti mummon huomion muualle.

"Mikä? Tuoko? Se on seinä", mummo vastasi kummissaan.

"Menit halpaan!" Doris huusi voitonriemuisena ja käynnisti simurin. Huolimatta ikävästä välikohtauksesta mummo jatkoi sitkeästi O'Boyden talossa vierailua aina, kun Jake tuli töistä kotiin. Niinpä Doris otti oikein tavakseen varastaa tältä taitopisteitä. Mikä surullinen kohtalo!

Surullinen kohtalo oli myös Julskulla, joka oli taaperoksi kasvettuaan munkkimaisempi kuin sisarpuolensa ja jonka hiukset eivät tahtoneet oikein kasvaa. Järkyttyneenä tästä Jake julisti lapsen heikoksi ja sairaaksi huolimatta Doriksen yrityksistä selittää, että oli yleensä hyvin normaalia, ettei vauvoilla ollut valtavaa hiuspehkoa.

Saadessaan sairaan kohtelun Julsku alkoi myös käyttäytyä kuin sairas ja heikko. Hänestä tuli hankala lapsi, joka ei koskaan elämänsä aikana suostunut menemään potalle kunnolla. Jake yritti parhaansa mukaan hoitaa ja lelliä pikkuista, mutta tuntui vain pahentavan tilannetta.

Sairas munkkilapsi saikin siis nyt yllättäen isänsä kaiken huomion. Ansku tajusi hyvin selkeästi hänen asemansa tässä perheessä muuttuneen. Isällä ei ollut enää aikaa hänelle ja äitikin juoksenteli kokoajan töissä tai Jaken työkaveri mummon perässä simuri kainalossaan.

Kateuden ja yksinäisyyden vihalistessa rintaa Ansku päätti jutella avoimesti äitinsä kanssa ruokatuolissa.

"Lapsi rakas, tiedäthän sinä, että minun on käytävä töissä, jotta perheemme saa rahaa?" Doris vastasi Anskun nurinoihin siitä, ettei äiti enää viettänyt juurikaan aikaa kotona.
 

 "Mutta meillähän on jo kamalasti rahaa ja koulussa on aina opetettu, että muiden simuroiminen ei ole reilua eikä oikein ja siihen voi jäädä koukkuun ja..." Ansku huomautti.

"Sinun on tultava toimeen siskosi kanssa!" Doris huudahti tytön päälle sivuttaen puheet simuriaddiktiosta. "Koita ymmärtää isääsi. Hän pitää Julskua kovin heikkona ja haluaa siksi suojella tätä. Ehkä sinä voisit auttaa häntä", Doris hymyili kannustavasti.

Myöhemmin illalla Ansku tutkaili Julskun puuhia ja mietti äitinsä sanoja. Julsku oli Anskun rakas pikkusisko ja jos tämä olisi pulassa, Ansku haluaisi auttaa häntä. Julsku oli niin pieni ja söpö leikkiessään hänen vanhalla puuhapöydällään...

Hän kumartui silittämään siskonsa pehmeitä haituvia.

"Pidän sinusta aina huolta", hän lupasi tälle.

"Mitä sinä teet?" Jake tupsahti kuin tyhjästä (hänellä on varmaan sisäinen joku-koskee-julskuun -tutka).

"En minä mitään... Minä vain..." Ansku vastasi hämmentyneenä Jaken kipikkauudesta.

"Et mitään vai? Ha! Opetat siskollesi huonoja tapoja!" Jake huudahti kauhuissaan.

"Enkä! Miten niin muka!? Minähän vain..." Ansku puolustautui.

"Älä selitä! Kai minä näen, että hän kaivaa nenäänsä!" Jaken ääni kohosi dramaattiseksi sähinäksi hänen osoittaessaan  etusormi nenässään meditoivaa lasta.

"En minä sitä hänelle opettanut! Hän..." Ansku koitti taas turhana pitää puoliaan.

"Etpä! Aiemmin hän ei tehnyt noin! Sitten sinä olet hänen kanssaan hetken kahden ja mitä sitten käykään! Löydän hänet tekemässä... tuollaista!" Jake moitti kuin olisi yllättänyt Julskun ja Anskun syömästä rotanpoikasia.

"Hän on kaivanut nenäänsä koko ikänsä! Varmaan syntyikin sormi sieraimessa!" Ansku melkein itki.

"En halua kuulla!" Jake ei rauhoittunut vaan päin vastoin vain yltyi enemmän huutamaan. "Arestia!"

"Mutta...!"

"Nyt! Heti! Viikko!"

"Epäreilua... Sinun syysi..." Ansku ajatteli tuijottaen vihaisena Julskua. Puheet toisen suojelemisesta tuntuivat haihtuvan sen sileän tien.

Sisimmässään Ansku tiesi, ettei hänen ollut huomionsa vähenemisestä Julskua syyttäminen vaan vika oli hänen oudossa isässään. Katkeruuden tunteet alkoivat kuitenkin muodostua vahvemmiksi vauvaa kohtaa, kun hänen bestiksensä Annakin tuntui nykyääne hengaavan mielummin Julskun kanssa.

"Ansku O'Boy puhelimessa."

"Ah! Anna! Älä viitsi... Sano vaan suoraan, että haluat leikkiä pikkusiskoni kanssa, etkä minun. Niin siinä aina käy! Älä lupaa, kun kuitenkin päädytte taas rallattelemaan yhdessä! Jaa... Niin... No tule sitten. Mutta älä liian nopeasti. Olen vielä super söpössä aamutakissani, pitää ehtiä vaihtaa vaatteet."

Vakuutteluista huolimatta Anna päätyi lopulta kuitenkin leikkimään Julskun kanssa. Anskusta tuntui, ettei hän enää kestänyt. Ensin tuo ketsuppipää varasti hänen isänsä ja nyt bestiksenkin!

"Anna!" Julsku huudahti vaativasti. "Sinä lupasit, ettet leikkisi Julskun kanssa! Tämä ei ole reilua ollenkaan! Sinun piti olla minun ystäväni, mutta näköjään et haluakaan!"

"Älä viitsi! Minulle tulee paha mieli, kun sanot tuollaisia!" Anna sanoi ja kyyneleet näyttivät kihoavan hänen silmiinsä. Ansku häkeltyi.

"E-ethän sinä nyt ala itkeä!" hän sanoi hädissään.

"Olet paras ystäväni, eikä kukaan voi sitä muuttaa! Miten voit edes sanoa tuollaista!" Anna kysyi syyttävästi. "Julsku on vasta vauva. Hänen kanssaan on mukava leikkiä välillä. Et tainnut tietää, että minullakin oli ennen pikkusisko. Mutta hän... häntä ei enää ole... Enkä minä... Minä en koskaan pitänyt tarpeeksi huolta hänestä, en leikkinyt hänen kanssaan... Nyt se on myöhäistä ja..." suolaiset pisarat alkoivat tipahdella vuolaasti pitkin Annan poskia.

"Anna antkeesi, Anna!" Ansku voihkaisi rutistaen ystäväänsä kovasti. "Tästä lähtien voimme leikkiä yhdessä kaikki kolme!"

"Ansku... Voitko luvata minulle jotain?" Anna pyysi. "Pidä lupauksesi. Huolehdi Julskusta aina. Älä tee samaa virhettä, kuin minä." Tytöt halasivat vielä kauan kunnes Juuson ääni keskeytti heidät ja kutsui syömään herkullisia juustoleipiä.

Vaikka Julsku oli tottunu saamaan huomiota, hän viihtyi myös yksikseen. Hän oli hyvin innostunut logiikasta ja pelasi mielellään haastavaa palikkapeliä, jonka oli saanut isältään syntymättömyyspäivälahjaksi. Eräänä iltana hänen leikkiessään itsekseen hänelle tuli outo tunne. Hädissään hän alkoi ulista saadakseen jonkun tekemään jotain tuolle uudelle tunteelle, mutta kukaan ei sillä hetkellä näyttänyt kuulevan.

Sitten hän täysin yhtäkkiä tunsi leijuvansa kuin ilmassa ja kuin hänen jokainen solunsa olisi järjestäytynyt uudelleen...

Pusuhuulet! Julskusta oli kasvanut hieman isompi tyttö. Hauraat hiuksetkin olivat saaneet vähän pituutta ja tuuheutta lisää (osa kiitoksesta kuului tietysti Garnier Fructikselle!). Hän oli edelleen melko oikukas ja viihtyi paremmin koulussa kuin kotona, joten keksi itselleen suuria kipuja ja heikkouksia saadakseen jäädä katsomaan Digimonia telkkarista.

Ansku oli pitänyt lupauksensa ja huolehti siskostaan. Hän katsoi tämän perään, auttoi läksyissä ja piti seuraa, mutta yritti kuitenkin varoa lellimistä. Jaken käytös Julskua kohtaan tuntui olevan kuin myrkkyä tämän elämänilolle ja energialle. Kun isä ei ollut läsnä, tyttö oli kuin toinen ihminen.

"Ha! tästä saat! Hihii!"

"Täältä pesee!"

"Haha!"

"Hihii hahaa!"

"Ansku! Mitä teet Julskulle!?"

"Haha-a-aaa... Aaah! Yhyy! Isi!"

"Ansku pahoinpiteli minut tyynyllä!" Julsku kimitti väännellen kyyneleitä heti tajutessaan Jaken olevan paikalla.

"Voi sinua! Ei hätää, ei hätää..." Jake sössöti syleillen lasta. "Mitä oikein ajattelit?" hän tiuskaisi Anskulle sen sijaan.

"Me vain leikimme! Hän itse..." Ansku melkein huusi. Miten Julsku saattoi ryhtyä aina noin ilkeäksi!

"Sinun on tajuttava, ettei Julsku ole yhtä vahva kuin sinä. Voit satuttaa häntä. Et kai tarkoita pahaa, mutta sinun on opittava. Arestia", Jake ilmoitti.

"Hän ei ole heikko tai sairas! Hän vain teeskentelee aina, kun sinä olet paikalla!" Ansku sanoi vihaisesti.

"Nuori neiti", Jake sanoi tiukasti ja Ansku tiesi tuon äänensävyn tarkoittavan, että vastaan mukisemisesta seuraisi pahempia syytöksiä ja lisää arestia tai mikä pahinta: moraalinen keskustelu Juuso-papan kanssa!

Tuohtuneena Ansku päätti jättää asian jälleen sikseen, mutta mielenosoituksena kuitenkin kasvaa. Hänelle oli ostettu kyllä kakku, mutta koska oli vihainen, Ansku päätti kasvaa omin voimin ilman kakkua! (Logiikka? Kakkuhan olisi hyvää...)

Doriskin ehti juuri parahiksi saapua töistä kotiin nähdäkseen tyttärensä mielenosoituksellisen kasva-ilman-kakkua -iskun.

Tadaa! Mielestäni Ansku on kovasti äitinsä näköinen. (Sekoitin heidät välillä pelatessani!) Hänestä tuli perhetavoitteinen punahiuksisia vihaava urheilullisista simeistä kiinnostunut nuori neiti.

"Nyt, kun olet noin iso, voimme huoletta jättää Julskun vastuullesi sillä välin, kun käymme töissä", Doris kiiruhti ilmoittamaan juuri kasvaneelle tyttärelleen. "Tiedän, että hän on oikukas ja että sinua varmasti ärsyttää isäsi käytös, mutta muista, että teet todella hyvän työn, kun pidät hänestä huolta", Doris jatkoi.

"Olet meille molemmille rakas, myös isällesi, vaikka hän välillä näyttäisikin vihaavan sinua hiukan. Isi rakastaa sinua kaikesta huolimatta", Doris vakuutteli. Ansku oli kuullut elämänsä aikana miljoonat kerrat lauseen "isi rakastaa sinua kaikesta huolimatta", eikä ollut vieläkään aivan varma mitä äiti tarkoitti sillä.

"Ehkä se selviää nyt, kun olen vanhempi", hän pohti.

Ansku otti Julskun hoitamisen hyvin vakavasti (olihan hän lupaillut muutenkin pitävänsä tytöstä huolta ties kelle). Hän uhrasi paljon omaa aikaansa ja vaivaansa tytön vuoksi ja jopa valmis seisomaan omien läksyjensä päällä sillä Julsku väitti oppivansa silloin itse paremmin! (?)

"Un chat, se on kissa. Italia, kuin saapas. Nollavektori on pelkkä piste."

"... En osaa. Työnnän kynän silmääni."

"Hauskaa koulupäivää! Älä unohda antaa sitä ainetta!"

"En unohda."

"No niin, anna suukko. Bussikuksille terveisiä. Liimaa tämä Jenkki sinne etupenkin alle."

Julsku oli kiinnostunut tieteistä, joten Ansku päätti opettaa hänelle shakkia. Itse Ansku oli mieltynyt tosiaan värkkäilyyn, hänellä oli aiheesta jopa oma blogi netissä.

"Aloita siirtämällä jotain nappulaa. Esimerkiksi sotilasta..."

"Putosin. Liian vaikeaa."

Myös iltasadun Ansku luki ja myöhästyi sen takia aina kaikista bileistä.

"Ja sitten paikalle tuli..." keltainen kissa!? Mitä!? En varmana kerro tällästä shaibaa...

"Tuli keltainen auto!"

"Ooh!"

Ansku oli mielellään siskonsa kanssa, mutta kaipasi normaalimpaa perhe-elämää. Hän ei jaksanut joka hetki varoa ettei "heikko, hento, hauras ja sairas" sisko satuttaisi itseään. Hän tiesti, että todellisuudessa Julsku oli terveempi kuin oletettiin ja koitti saada tämän unohtamaan kaikki höpinät sairauksista.

"Vai että on teidän luokalla ihan söpö poika!"

"Äää, elä, elä!"

"Elänhän minä!"

"Tyhmä! Hiukseni!" Julsku huusi suutuksissaan järkyttyneenä.

"No ihan hyville ne näyttää", Ansku naurahti.

"Minun hauraat hiukset... Juuri, kun sain ne vähän kasvamaan... Olen huomenna kalju sinun takiasi!" Julsku vastasi ääni väristen ja Ansku näki kuina hänen silmänsä täyttivät kyynelistä.

"Ä-älä nyt itke!" Ansku komensi hädissään. Jaken työkaveri mummo oli juuri saapunut ovesta, eli isäkin olisi paikalla minä hetkenä hyvänsä ja jos hän näkisi Julskun itkemässä, Ansku saisi arestia kuukausiksi.

"Ole nyt hiljaa", hän yritti.

"Kalju! Kaljuuu!" Julsku tuntui vain yltyvän.

"He-hei! Katsopa mitä minulla on sinulle!" Ansku huudahti vetäen takatasksutaan Annalle tarkoittamansa syntymäpäivälahjan. Paketissa oli uusin Depp -leffa ja tupakkaa, mutta muukaan ei nyt auttanut. Ansku voisi sniikkailla tavarat myöhemmin takaisin ennen juhlia, ei Julsku niitä mihinkään tarvitsisi.

"MIeletöntä!" tyttö innostui ja unohti kaljunsa saman tien.

Vaikka Jake ei itse kuullutkaan Julskun itkua sai Ansku silti kuulla kunniansa: työkaveri mummo oli bustannut hänet.

"Olet ollut hänelle aina huonoa seuraa! Itketät, kiusaat, opetat pahoja tapoja... Julsku kertoi, että olit tukistanut häntä ja uhannut repiä hänen kaikki hiuksensa, jos hän kertoisi minulle! Mikset voi olla kuin muut ikäisesi!?" Jake huusi vihaisena.

"Tuo ei ole totta! Et koskaan kuuntele mitä minä sanon! Uskot aina vain Julskua! Onko koskaa mieleesi tullut, että hän saattaisi muunnella totuutta!" Ansku yritti puolustautua jälleen isänsä syytöksiä vastaan.

"Sinä olet paha tyttö!" Jake puuskahti keksimättä muuta sanottavaa.

"Ja sinä paha mies!" Ansku huusi.

"Arestia!" Jake lämäytti järkyttyneenä. Ansku oli arvannut tämän. Tietysti hän sai arestia. Tietysti hänelle huudettiin. Kuinkas muutenkaan. Mitä muuta nyt olettaisikaan saavansa palkaksi pikkusiskon leikittämisestä, nukuttamisesta, kouluun alittamisesta ja syöttämisestä!

Kyyneleet tulvahtivat Anskun silmiin. Sanat tulvahtivat hänen suustaan:

"Vihaan sinua! Olet kamala oranssi ääliö!" Sen sanottuaan hän juoksi nopeasti huoneeseensa (arestiin).

"J. E. O'Boy! Kuinka saatoit!" Doris oli saapunut paikalle juuri parahiksi (jälleen) kuullakseen riidan ja päätti asettautua puolustamaan tytärtään kunnolla.

"Se on hänelle oikein! Hänen on opittava olemaan ihmisiksi!" Jake puolustautui. Vanhemmat tappelivat vielä tovin pääsemättä puusta pitkälle.

"Sinä tosiaan olet kamala oranssi ääliö", Doris tuhahti riidan lopuksi ja katsoi kuinka Jake paineli Pasasille supisten kiivaasti kenkiensä kanssa.

Juusoa emme saa unohtaa. Hänen suhteensa niin Julskuun kuin Anskuunkin oli oikein hyvä. Ollessaan Juuson kanssa Julsku tuintui unohtavan kerrankin olevansa heikko. Hän halusi olla yhtä kova tyyppi kuin Juuso(omien sanojensa mukaan)kin oli. Joskus, kun Anskun piti lukea kokeisiin tai muuta vastaavaa, hän kutsui Juuson avukseen hoitamaan siskoaan. Eräänä iltana hän teki taas niin, mutta...

... koekeisiin lukemisen sijaan hän tutki mahdollisuuksiaan muuttaa yliopistolle opiskellakseen siellä. Hän oli täysin kyllästynyt elämäänsä O'Boyden talossa ja halusi päästä irti kiittämättömästä isästään.

"Heti, kun Julsku on tarpeeksi vanha ja pärjää itsekseen muutan pois!" Ansku julisti tohveleilleen.

Pari kuukautta oli kulunut Anskun päätöksestä ja Julsku riensi iloisena kotiin koulusta.

"Sain kympin! KYMPIN!" hän riemuitsi puristaen koepaperia kädessään.

"Ei ole totta!" Ansku huudahti. "Ja oikein kultatähdenkin on opettaja laittanut!"

"Olet mielettömän fiksu! Läksyjen teko kannatti!" Ansku julisti tehden kutitushyökkäyksen pienelle Einsteinille.

"Tietenkin olen! Olen jo iso tyttö! Pärjään hyvin ilman sinuakin! Älä!" Julsku kiljui iloisena.

"Älänhän minä!" Ansku nauroi, mutta hänen hymynsä hyytyi pian. "Pärjäät ilman... Olet oikeassa..." hän mutisi itsekseen ja lähti etsimään äitiään.

"Äiti, minä..." Ansku takelteli.

"Niin mitä?" Doris kysyi ihmeissään. Anskulla ei yleensä ollut tällaisia puhevaikeuksia. Mitähän hän yritti kertoa... Kunhan ei olisi hankkiutunut raskaaksi tai mitään!

"Minä haluaisin lähteä nyt yliopistoon", Ansku sai viimein sanottua.

"Vai että yliopistoon! No sopiihan se!" Doris kohautti olkapäitään helpottuneena. Yksi teini vähemmän talossa olikin paljon parempi kuin yksi vauva lisää!

"Mutta älä kerro isälle tai Julskulle. Haluan lähteä rauhassa..." Ansku pyysi.

"OK, en kerro", Doris hymyili ymmärtäväisenä. Jakesta ja Julskusta eroon pääseminen tekisi varmasti hyvää Anskulle. Joskus Doris itsekin toivoi voivansa lähteä välillä normaalien simien seuraan.

"Jees! Menen soittamaan taksin ja pakkaamaan kamat!" Ansku hihkaisi hypellen huoneeseensa.

Pihalla kuitenkin juuri, kun Ansku oli pääsemässä taksiin, hän kuuli kuitenkin epämielyttävän äänen takaansa.

"Voi ei..."

"Ansku, jolla ei ole toista nimeä, O'Boy!" ulos kalsareissaan rynnivä Jake karjui.

"No, hei iskä", Ansku koitti sanoa muina miehinä. Taksimies alkoi tööttäillä hermostuneesti nähdessään asiakkaansa kääntyvänkin takaisin.

"Mihin kuvittelet olevasi menossa!? Olet liian nuori yliopistoon!" Jake huusi vastaten omaan kysymykseensä ja näytti keskisormea tööttäilevälle taksin kuljettajalle. "Sinä voit painua!" hän ilmoitti tälle.

"Etkä voi! Pysyt siinä!" Ansku komensi.

"Sinun olisi pitänyt kysyä minulta lupaa! Mikset kysynyt! En tajua, miten oma lapseni voi olla tuollainen... huligaani!" Jake kirskutteli hampaitaan vihasta.

"Minä olen jo tarpeeksi vanha ja teen mitä itse haluan! Siihen et sinä tai sinun lupasi liity mitenkään!" Ansku huusi ja taksimies alkoi ajan kulukseen tööttäillä Bethovenin 5:ttä sinfoniaa.

Julsku oli nukkunut makeasti vuoteessaan kunne soli kuullut ulkoa kantautuvan huutoa. Sitä olivat alkaneet säestää auton tööttäykset ja lopulta jokin klassista musiikkia muistuttava sävelmä. Tilanne oli niin outo, että Julsku oli luullut nähneensä unta, mutta päätti lähteä kuitenkin tarkistamaan tilanteen ulkona.

Kauhukseen hän ehti nähdä miten Anskun selkä vilahti taksiin ja auto lähti kaahaamaan kohti tummaa yötä.

"Odota!" Julsku huusi. "Sisko! Älä mene!"

Hän juoksi pari metriä auton peressä kunnes ei enää jaksanut (ei mitenkään urheilullinen lapsi). Hän ei ymmärtänyt minne rakas Ansku oli lähtenyt (Jake lähti Pasasen Timolle, jos sitä mietitte). Hänellä oli tunne, ettei tämä enää koskaan palaisi ja häntä itketti. Doris juoksi heti ulos nähtyään ikkunasta Julskun päätyneen näkemään siskonsa lähdön.

"Kulta", Doris sanoi lempeästi.

"Hän lähti! Hän lähti!" Julsku hoki järkyttyneenä itkunsa seasta. "Miksi hän jätti minut!? En näe häntä enää koskaan! Eikö niin? Hän vihaa minua, eikö niin!?"

"Niin vihaakin", Doris vastasi halaten Anskua. "Mutta isiä hän vihaa vielä enemmän. Hänen oli aika lähteä omille teilleen. Soitetaan hänelle huomenna, kyllä te vielä tapaatte."

"Haluan, että hän tulee takaisin", Julsku hikkasi.

"Tiedän. Kyllä hän vielä tulee takaisin", Doris lohdutteli. "Tules nyt niin mennään sisälle lukemaan sitä kirjaa, jossa on keltaisen kissan kuvia, mutta joka kertookin keltaisista autoista."

"Joo."

Keltaisista autoista kertovaa kirjaa ei koskaan löytynyt.

Oho millainen lopetus! Keksin ihan äsken. Ei siinä ehkä ole järkeä kamalasti, mutta kyllähän siitä kaikkea syvällistä keksii, vai mitä? Toivottavasti tykkäsitte! KOmmentoikaa toki, se tuo iloa ja jaksamista kirjoittaa ja parannuksia koko höskään! :) Toivottavasti ei ole kamalasti häiritseviä kirjoitusvirheitä... No, ensi osaan! Adios!